tiistai 20. syyskuuta 2011

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti


Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti (Otava, 2011. 287 sivua.)

Minkälaista Luken ja Vennin vauva-aika on ollut? Meillehän kerrottiin, että välillä oli hyviäkin aikoja. Kuinka pitkiä? Kuinka lyhyitä?
Näen äkkiä Luken pinnasänkyynsä jätettynä huutamassa, vaippa täynnä kusta ja paskaa, nälissään. Toisessa huoneessa vedetään pilveä, viinaa, pillereitä. Kuuluu pullojen kilinää, musiikki jytkyttää kovaa, ihmiset nauravat.
Sen naurun alta ei kenenkään itku kuulu.

...

Suljen kirjan. Sydämeni alkaa hakata. Miten minä selviän tästä?
Yritän ajatella järjellä.
Näitä lapsia minä en voi enää pilata, sillä heidät on jo pilattu. En voi millään ilveellä olla pahempi kuin heidän äitinsä. Tästä voi vain parantaa.

Tuula elää hyvää elämää kymmenvuotiaan poikansa ja uuden miehensä, Harrin, kanssa. Kohdunpoiston jälkeen nainen ei voi enää saada omia lapsia, mutta kuitenkin hän huomaa kaipaavansa elämäänsä jotakin. Lasta. Hän törmää lehtiartikkeliin sijaisperhetoiminnasta ja ajatus sijoitetusta lapsesta alkaa elää hänen mielessään. Pienen pohdinnan jälkeen Harrikin innostuu asiasta, ja kun Roope-poikakin näyttää asialle vihreää valoa, alkaa perhe valmistautua sijoitetun lapsen vastaanottamiseen. Tuula ja Harri käyvät läpi sosiaalitoimen tiukan seulan sekä sijaisvanhemmille suunnatun valmennuskurssin, ja lopulta, kevään kynnyksellä he saavat tiedon: perheeseen sopivat lapset ovat löytyneet. Pienet sisarukset, jotka on otettu huostaan päihdeongelmaisilta, eronneilta vanhemmiltaan.

Viisivuotias Venni ja kahdeksanvuotias Luke tutustuvat vähitellen Tuulaan, Harriin ja Roopeen, ja koulujen loputtua muuttavat kriisiperhekodista uuteen kotiinsa. Enkelinkiharainen Venni on hauras kuin olisi särkyvää tavaraa. Särjettyä. Luke puolestaan on täynnä vihaa, pieni, liikaa nähnyt ja kokenut poika joka esittää tunteetonta kovista ja piirtää hirtettyjä, seivästettyjä ja ammuttuja vertavuotavia hymyileviä ukkoja. Isoveli vahtii haukkana pientä siskoaan, ja käy yöllä tarkistamassa, onko jääkaapissa seuraavaksi päiväksi enää mitään syötävää. Pieni Venni puolestaan hiipii yöllä Tuulan sängyn viereen tarkistamaan onko tämä totta. Hengissä. Sammunut. Kadonnut paikalta.

Aluksi kaikki tuntuu sujuvan yllättävänkin hyvin, ja Tuula elää ruusuisessa haaveessaan syöttää lapset letuilla kuntoon ja rakastaa heidät ehjiksi. Selvää kuitenkin on että lapset tuovat mukanaan myös menneisyytensä raskaan painolastin ja ongelmilta ja lasten isommalta oireilulta ei lopulta voidakaan välttyä. Tuulakin joutuu ennen pitkää myöntämään itselleen että sijaisvanhemmuus ottaa voimille ja että lasten, erityisesti Vennin, tarvitsevuus alkaa pelottaa häntä. Hän alkaa pohdiskella millaista todella on hyvä vanhemmuus? Kuinka paljon rakkautta on tarpeeksi? Voiko olla hyvä äiti toisen lapsille, jos ei aina jaksa olla sitä omalle pojalleenkaan?


Olen lukenut lähes kaikki Anna-Leena Härkösen romaanit, ja kun törmäsin tähän uudenkarheaan teokseen kirjaston pikalainahyllyssä, halusin heti lukea tämänkin. Paitsi siksi että tämä on Härköstä, myös siksi että sen aihe kiinnosti minua erityisen paljon. Akuuttivaiheen lastensuojelutoimiin liittyvät asiat sekä yhteistyö sosiaaliviranomaisten kanssa ovat ikävä kyllä tuttuja minullekin työni kautta. Sanon ikävä kyllä, koska lastensuojeluun liittyvät asiat eivät koskaan ole mukavia, tarinat tapausten takana ovat aina enemmän tai vähemmän karua kuultavaa. Tiesinkin että tähän tarinaan tulisin suhtautumaan voimakkaasti tunteella, olkoonkin että kyseessä on fiktiivinen teos.

Ja näin kävikin. Onnen tunti osoittautui olevan häkellyttävän tarkkanäköinen ja viisas, tärkeä teos tärkeästä aiheesta, jota lukiessa tunteet velloivat laidasta laitaan: surua, iloa, vihaa, myötähäpeää, raivoa, myötätuntoa ja toisaalta pakahduttavaa onnea. Teksti oli suorasanaisuudessaan ja verbaalisessa lennokkuudessaan taattua ja oitis tunnistettavaa Härköstä (ylläolevan tekstinäytteen sanavalinnat jopa saivat minut hivenen yskähtelemään, mutta toisaalta Härkönen ei sievistele, niinpä lukijankaan ei niin kannata alkaa tekemään), mutta hersyvästä dialogistaan huolimatta tässä kirjassa oli mielestäni vakava pohjavire. Teksti oli sujuvaa ja kerronta vei mukanaan heti ensi sivuilta alkaen. Tämä oli itse asiassa niin kirjoittajansa näköinen teos, että vaikka päähenkilö kuvailtiinkin punatukkaiseksi, näin mielessäni koko ajan Anna-Leena Härkösen. Tuula puhui, käyttäytyi ja liikehti mielessäni kuin Anna-Leena.

Romaani oli mielestäni varsin uskottava ja rehellinen, ja se eteni sujuvasti aina noin parinsadan sivun paikkeille. Kun kirjan loppupuolella sattui parikin vähän yliampuvan oloista kohtausta, tuntui meno hetkellisesti vähän hysteeriseltä, tuntui kuin tarina olisi ollut vähällä lähteä lapasesta. Hämmästelin myös lukuisia painovirheitä pitkin matkaa. Tarina rauhoittui kuitenkin sopivasti loppua kohti, ja takakannen suljettuani olo tuntui hyvältä. Onnen tunti oli kokonaisuutena mielestäni oikein hyvä teos pienistä kompasteluistaan huolimatta. Lisäksi ehdottomasti plussaa oli se, miten paljon se herätti tunteita: väitän että paatuneemmankin lukijan sisällä läikähtää lukea lasten pienistä edistysaskeleista, siitä miten Venni uskaltaa halata Tuulaa ensimmäisen kerran, tai Luke kutsua häntä nimeltä.

Teos sisältää myös sen suurimman oivalluksen ja totuuden, joka pätee ihan jokaikiseen lapseen: Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus.

Onnen tunnin ovat lukeneet myös SusaSanna ja Mari A.

7 kommenttia:

  1. Lukukokemukseni oli aika samanlainen, juuri ne samat kohdat, jotka mainitsin, oudoksuttivat mut kirjasta kokonaan pois. Paskan viljely sanallisella tasolla kuvaa Härkösen tyyliä tässä kirjassa, eikä ne musta nyt painovirheitä olleet, jos yhdysssanat oli järjestään väärin.
    Mutta mikä mua eniten vei pois kirjasta, oli se, että koko kirja oli dialogia alusta loppuun, ja dialogin tasolla oltiin niin läppäsuita, että se asia, sikäli tärkeä, hukkui multa melkein tyystin.

    Aika monia Härkönen silti viehättää, eikä siinä mitään. Olen minäkin aiemmin viehättynyt Härkösen kirjoista. Mua ei sinällän haittaisi, että vakavaa asiaa kerrotaan viihteen ja huumorin keinoin, mutta se huumori ja keinot vain epäonnistuivat mun kohdallani. Paljon kyllä olen pitänyt viihteestä ja Härkösen tyylistä, olin siksi vähän pettynyt.

    VastaaPoista
  2. Hassu juttu, nyt kun mietin, niin kyllä minäkin sieluni silmin näen Tuulaa miettiessä Anna-Leenan tai hänen näköisen/oloisen naisen :)

    Ja nyt menen lukemaan sen sinun arviosi siitä Hillin kirjasta ;)

    VastaaPoista
  3. Olen tosi paljon samaa mieltä kanssasi tästä kirjasta;) minäkin ihmettelen usein noita kirjoihin livahtavia kirjoitusvirheitä, ihan muutamat yksittäiset ei niin haittaa mutta sitten kun niitä alkaa olemaan enemmän niin hieman kummastuttaa ja ärsyttää kylläkin..

    VastaaPoista
  4. Sara, en osaa kommentoida Härköseen, sillä luen vain hänen kolumnejaan, mutta sinulle olisi jotain minun blogissani;-)

    VastaaPoista
  5. Mari, kyllä minäkin joissain kohdissa tunsin oloni ehkä hivenen epämukavaksi, mutta se meni onneksi aina ohi, ja kokonaiskuva kirjasta jäi reilusti plussan puolelle. Paskan kaltaisten sanojen käyttö tehokeinona on mielestäni myös vähän tarpeetonta, joskin jos jonkun suomalaisen (nais)kirjailijan tekstissä niitä siedän, se on juuri Anna-Leena Härkönen. Yritin itse asiassa alkaa lukea tätä jo viikko sitten, parin päivän kuluttua luettuani Virtasen upean Kirjeitä kiven alle, mutta Virtasen kauniin tekstin jälkeen tämä ei uponnut ollenkaan, ja se oli nimenomaan kieli joka minut tästä aluksi vieraannutti. Nyt kun yritin uudelleen tauon jälkeen, luinkin tämän sitten miltei yhdeltä istumalta.

    Yhdyssanavirheet tuntuivat epämukavilta (vaikka olenkin itse välillä aivan avuton tiettyjen oikeinkirjoitussääntöjen suhteen), mutta lisäksi tekstissä oli paljon muitakin painovirheitä, kirjaimia puuttui ja välillä sanoissa oli kolmoiskonsonantteja. Ja yhdessä kohtaa jäin pohtimaan, olivatko Härköseltä menneet pojat kirjoittaessa sekaisin: kun Venni rikkoi leikissä kännykän, ovelle tuli huutamaan Luke, ja seuraavassa hetkessä se olikin Roope. Tuntui oudolta, jos lapsilla ei ollut edes kunnolla leluja tai kirjoja, miten Lukella olisi voinut olla kännykkä? Mitä ajattelit tästä?

    Susa, eikö Tuula ollutkin ihan Anna-Leenan oloinen? :D Vaikkei ehkä ollut tarkoitus, mutta mielleyhtymä oli silti tosi vahva!

    Sanna, sama juttu! Olen hidas ja ärsyttävän pikkutarkka lukija ja bongaan yleensä useimmat kirjoitusvirheet (itselleni se on erityisen ärsyttävä piirre! :D). Pahimmillaan kirjasta voi mennä kokonaan maku, jos kirjoitusvirheitä vilisee paljon. Luin alkuvuodesta erään fantasiakirjan (joka oli kyllä sisällöltäänkin surkea), ja se oli täynnä painovirheitä. Kun loppuvaiheilla suuren loppuhuipennuksen aikana "salamien mahti voimistui", en enää tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa! :D

    Leena, oi, kuulostaa ihanalta! <3 Otan kupin kahvia ja palan omenapiirakkaa, ja sitten tulen vierailulle blogiisi! :)

    VastaaPoista
  6. Hei!

    Minäkin olen lukenut (varmaan) kaikki Härköset ja päässyt häntä kuuntelemaankin jossain, ja ihailen sujuvuutta ja sellaista helppoutta, ja kyllä dialogiakin, mutta toisaalta taas vierastan viihteellisyyttä ja "helppoutta". Markus Nummen Karkkipäivän jälkeen en ehkä halua lukea tätä, enkä ehkä jaksakaan, mutta saas nähdä.

    Ja yhdyssanavirheet ovat kyllä liikaa. Kurja jos kustannustoimittajalla on ollut kiire saada kirja painoon.

    VastaaPoista
  7. Heippa vaan Minna! :) Pitää tunnustaa: mielessäni kävi että jaahas, kukas uusi lukija se siinä, kunnes tajusin... :D Pus vain sinne!

    Härkösen teksti on tosiaan aina sellaista luotettavan sujuvaa ja helppoakin, totta. Myönnän että minulle tämän kirjan isoin juttu oli sen aihe, en välttämättä muuten olisi niin kiireellä kaivannut tätä luettavakseni. Nämä tämänkaltaiset lapsikohtalot ovat juuri niitä jotka herättävät niin paljon tuntemuksia, ja siksi luinkin tämän lopulta lähes ahmien ja suurella tunteella. Härkösen edellisestä kirjastahan en tykännyt ollenkaan. Tiedän että Ei kiitos on ollut monen mielestä hieno teos, mutta minua se vain ärsytti.

    Nummen Karkkipäivää taas olen yrittänyt metsästää kirjastoista, tuloksetta. Kaikki kappaleet ovat aina menossa, luulen että joudun varaamaan sen jossain kohtaa. Sen lukemista nimittäin todella odotan!

    Ja oikeassa olet! Ärsyttää jos lukiessa tulee tunne että tekisi mieli korjailla virheitä punakynällä. Ja tässä kirjassa niitä oli paljon, jälki tuntui hätäiseltä.

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...