Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä, "Combray"


Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 1 - Swannin tie: Combray (Otava, 2008. 230 sivua. Alkuteos À la recherche du temps perdu - Du côté de chez Swann, Première partie: Combray, 1913.)

  Pääsiäisen alusviikolla aina junalla tullessamme oli Combray etäältä, runsaan neljän peninkulman päästä nähden pelkkä kirkko, kirkko kuin tiivistelmä koko kaupungista: se edusti sitä, puhui siitä ja sen puolesta matkojen taa, ja lähemmäs tultaessa sen näki keskellä peltoja, vasten tuulta, kuin paimenen lampaittensa keskestä, harmaa- ja villavaselkäiset, yhteen kertyneet talot sen korkean tumman viitan helmoihin painautuneina; siellä täällä niitä reunusti suojavallin jäänne yhtä täydellisenä ympyränkaarena kuin jossakin keskiaikaisessa pikkukaupunkikuvassa.

Swannin tie: Combray on siis Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan ensimmäinen nide, ja se toimii ikään kuin johdatuksena romaanisarjan maailmaan. Kertoja on heiveröinen ja sairaalloinen nuori pariisilaispoika ja niteessä hän kuvailee lapsuuttaan ja nuoruuttaan sekä Combrayssa vietettyjä kesäisiä päiviä. Poikaa ohjataan lähinnä sivistyneiden harrasteiden kuten lukemisen pariin, ja hänen isoäitinsä epäilee ettei pojasta niillä keinoin tule ikinä vankkaa ja tarmokasta. Setä taas toivoo pojasta uutta Victor Hugoa. Poika kaipaa kipeästi enemmän huomiota erityisesti rakastamaltaan äidiltä, iltaiset nukkumaanmenot ja öinen ero äidistä tuntuu pieneltä kuolemalta. Hän pääsee kuitenkin myös kurkistelemaan aikuisten maailmaan, muun muassa lukemalla aikuisten kirjallisuutta ja kuuntelemalla avoimesta ikkunastaan puutarhan päivällispöydästä kantautuvia keskusteluja. Myös setänsä luona tapaamansa kevytkenkäinen nainen, kokotti, herättää pojassa suurta kiinnostusta.

Lähistöllä asuva nuorempi herra Swann on kertojan perheen luona usein nähty päivällisvieras. Perhe ei tiedä mitään Swannin loisteliaasta maailmanmiehen elämästä. Tämä pörssivälittäjän poika on varakkaampi kuin mitä luullaan, ja liikkuu Pariisin parhaimmissa seurapiireissä. Teoksessa mainitaan myös Swannin huulipunaa käyttävä ja hiuksiaan värjäävä vaimo sekä heidän pieni, suloinen tyttärensä, jonka sinisiin silmiin kertoja kerran rakastuu tytön sattumalta nähdessään.

Kertoja kuvailee runsaan rönsyilevällä tyylillään Combrayta ja isovanhempiensa taloa siellä, sukulaisiaan ja muita elämänsä keskeisiä henkilöitä. Sekä pieniä yksityiskohtia kaupungista, kirkosta, puutarhasta, ja jopa Françoisen valtakunnasta, keittiöstä, sekä naisen valmistamista herkullisista ruokalajeista.

Silloin kun minä menin alakertaan tiedustelemaan ruokalistaa, päivällisen valmistus oli jo alkanut, ja Françoise, ohjaten luonnonvoimia, jotka olivat tulleet hänen avukseen kuin saduissa, joissa jättiläiset pestautuvat keittäjiksi, kohensi hiiliä, pani perunat kypsymään höyryyn, antoi tulen viimeistellä kulinaariset taideteokset, jotka sitä ennen oli valmisteltu keramiikka-astioissa, isoissa vadeissa, padoissa, kuparipannuissa ja kalakeittimissä, riistaruukuissa, leivosmuoteissa ja jälkiruokavuoissa, ja siinä ohella kaikenlaisissa kattiloissa, joita oli täydellinen kokoelma. Minä pysähdyin katselemaan pöydällä olevia, keittiötytön juuri riipimiä herneitä, jotka olivat rivissä ja lasketut kuin vihreät kuulat jossain pelissä, mutta erityisesti minua hurmasivat parsat, ultramariininsinisen- ja vaaleanpunaisenkirjavat, joiden tähkä, ohuelti malvanväriseksi ja kirkkaansiniseksi sivelty, vaalenee tuskin havaittavissa juureen päin - joka kuitenkin on vielä likainen kasvupaikasta - hohdellen ylimaallisesti, sateenkaaren väreissä.


En edes yritä alkaa tulkita tai analysoida kirjaa, vaan kerron nyt lähinnä omasta lukukokemuksestani, sekä kirjan herättämistä tuntemuksista. Kun aloittelin Proust-urakkaani, minulla oli vähän, sanoisinko, Daavid & Goljat -tyyppiset tunnelmat. Suunnittelin lukevani kirjaa kymmenen sivua päivässä vaikka väkisin, jotta saisin niteen kuukaudessa luettua. Haistoin henkistä ammoniakkia ja ryhdyin lukemaan. Yllätykseni olikin suuri, kun huomasin jo melko alkuvaiheessa pitäväni kirjasta, eikä sen lukeminen tuntunutkaan yhtään väkinäiseltä pakkopullalta. Itse asiassa vähän hämmästellen löysin itsestäni jopa jonkinasteisen tajunnanvirtakirjallisuuden ystävän!

Tekstin lukeminen oli sikäli vaativaa, että se vaati siihen paneutumista, sekä rauhaa ja aikaa. Proust ei harrasta turhia kappalejakoja, tai ylipäänsä yhtään minkäänlaisia kappalejakoja, joten koko nide on käytännössä yhtä pitkää pötköä. Asiasta edetään seuraavaan, kun edellinen on riittävän perusteellisesti ja pohjia myöten kuvailtu ja käsitelty. Kirjassa ei oikeastaan varsinaisesti tapahdu yhtään mitään.

Proustin kieli on kuitenkin taidokasta, ja hän kuvailee asioita kauniisti ja rikkaasti. Niin rikkaasti, että lukija näkee silmissään kesäisen pienen ranskalaiskaupungin, kirkon valossa välkehtivät lasimaalaukset, ja aikuisten päivälliset vehreässä puutarhassa. Teksti on hyvin ranskalaista, hyvin romanttissävytteistä, ja siten hyvin kaunista, eläväistäkin. Kirja sisältää myös paljon kirjallisuuteen ja lukemiseen liittyvää pohdintaa, sekä viittauksia kirjallisuuteen, joka lisää sisällön viehätystä.

Teoksessa minulla oli kaksi suosikkihahmoa. Ensimmäinen on kertojan isotäti, joka ei sairaalloisuuttaan suostu poistumaan vuoteestaan kuin huoneen tuuletuksen ajaksi naapurihuoneeseen, ja joka elää sukulaisten, palvelijoiden ja naapureiden kertomista juoruista, sekä vahtimalla ikkunastaan silmä kovana kaupunkilaisten menemisiä. Toinen suosikkihahmoni on palvelijatar Françoise, järkevä, riuska ja tarkkanäköinen nainen. Myös herra Swann vaikutti mielenkiintoiselta henkilöltä, varakkuudestaan ja asemastaan huolimatta lupsakalta ja mukavalta mieheltä.

Kertoja itse herätti minussa hivenen ristiriitaisia tuntemuksia. Vaikka kyseessä olikin lapsi, minua hetkittäin ärsytti esimerkiksi se huikea melodramaattisuus mikä liittyi pojan iltaiseen nukkumaanmenoon, tai syksyiseen paluuseen Pariisiin, kun poika itki eroa rakkaista orapihlajista (!). Toisaalta hänessä oli paljon viehättäviä ja hurmaavia ominaisuuksia; esimerkiksi se oli minusta jotenkin hellyyttävää, miten hän syvästi rakasti teatteria näkemättä kuitenkaan koskaan yhtään teatteriesitystä. Tämän taiteilijasielun kyky nähdä kauneutta kaikessa ja suhtautuminen kaikkeen niin syvällä intohimolla oli myös ehdottoman ihailtavaa.

Tämä ensimmäinen nidehän sisälsi sen kuuluisan madeleineleivos- ja lehmuksenkukkatee -kohtauksen. En tiedä mitä olin siltä odottanut, mutta kohtauksen luettuani olin vähän pettynyt: tässäkö se nyt oli? Toisaalta olin myös iloinen, tuntui ihmeelliseltä lukea millaisia ajatuksia ja mielleyhtymiä teehen kostutettu leivoksenpalanen voi jollekin saada aikaan. Kohtaus sai myös leivoksen ja teen maun nousemaan kielelle (tosin koska en ole koskaan maistanut sen paremmin lehmuksenkukkateetä kuin madeleineleivostakaan, tuli mieleeni paremminkin jonkinlainen jasmiiniteen ja murokakun kaltainen yhdistelmä :).

Millaisia kokemuksia ja tuntemuksia teille muille kimppalukuun osallistujille tämä ensimmäinen nide sai aikaan? Saitteko luettua teoksen loppuun, oliko lukeminen helppoa ja miellyttävää vai puuduttavan työlästä? Tuntuuko ensimmäisen niteen jälkeen siltä, että haluaisitte jatkaa seuraavaan? Entä mitä piditte kirjan henkilöistä? Sana on vapaa!

Kommentit

  1. Oi Sara! Olen aina haaveillut lukevani Proustia ja nytkin ihmettelen, miksi en ole siellä vieläkään...

    Olen onnettomassa tilassa, jonka ehkä vaistoat sinne asti: Lukujumi liian monien kirjojen äärellä, joista aavistan, että niissä kaikissa on jotain juuri minulle...

    Toisaalta, sinä taisit nyt ratkaista ongelmani: "Haistoin kirjallista ammoniakkia (miksei arsenikkia;-) ja ryhdyin lukemaan." Päätin nyt ottaa sen kaikkien paksuimman, joka vie minut aivan muualle ja kuin irrottaa kaikellaan minut jopa blogistani. Koen eroahdistusta lukijoihini kaiken aikaa...Ja ellei se vedä, teen kuten sinä eli luen sitä vaikka ne 10 sivua päivässä ja otan rinnalle yhden, joka saattaa olla kevyt, mutta houkuttaa sillä muistan ko.kirjailijalta yhden teoksen heikosti, mutta tunteella...

    Anteeksi, että en voinut nyt syvällisesti keskustella kanssasi Proustista. Jonain päivänä sen teen, sillä minua on yleensäkin alkanut oudosti kiinnostaa ranskalainen kirjallisuus.

    Kiitos ratkaisusta! Koskaan ei ole niin pimeää etteikö tunnelin päässä joku seisoisi vaikka vain pienen pieni kynttilä kädessään: Valonkantaja.

    VastaaPoista
  2. Leena! <3 Jonain päivänä huomaat että juuri tänään on Proustin aika, ja sitten me keskustelemme syvällisesti Kadonneesta ajasta. :) Tässä kirjassa (ja varmasti koko lopussa sarjassa, joka minullakin on vielä edessä) olisi niin paljon sinulle. Sellaista hetken kauneutta ja syvää ranskalaisuutta. Kirjoja tuoksuvassa puutarhassa!

    Tiedätkö, olisin varmasti nauttinut tästä vielä paljon enemmän, jos en olisi ollut samaan aikaan henkisesti niin syvällä Venäjällä. :) Proust vakuutti ja vaikutti, mutta Tolstoi ja Boyne menivät ihon alle ja sydämen sopukoihin, jäivät sinne. Mutta ei minun tarvitse tätä sinulle selittää, sinä tiedät kyllä! <3

    Ja tuo kuvailemasi tilanne on tuttuakin tutumpi: minullakin on juuri nyt niin monta kiinnostavaa kirjaa odottamassa, etten malttaisi ehtiä keskittymään kunnolla, kimpoilen kirjasta toiseen, ja nytkin minulla taitaa olla viisi, kuusi kirjaa aloitettuna, joista kaikista (!) pidän tosi paljon. Nyt pitäisi vain vetää henkeä ja keskittyä, yhteen kerrallaan. :)

    Ja totta puhut. Aina on ainakin se pieni liekki...

    <3 Ihana Leena!

    VastaaPoista
  3. Voi että. Minähän ilmoittauduin mukaan tähän haasteeseen, mutta vaikka lainasin kirjan kirjastosta, en ole ehtinyt mukaan. Aloin lukea, mutta kiireet, muut kirjat ja ties mikä kaikki vei mukanaan.

    Olen iloinen, että sinä pidit tästä. Ja olen varma, että vielä joskus ihan oikeasti pääsen syventymään Proustin maailmaan. Sen aika vaan ei taida olla tänä syksynä.

    <3

    VastaaPoista
  4. "Proust ei harrasta turhia kappalejakoja, tai ylipäänsä yhtään minkäänlaisia kappalejakoja"

    Hihii! Kirjan nyt lukeneena tämä nauratti :D

    Minäkin olin suorastaan yllättynyt siitä, kuinka helppoa kirjan lukeminen tällä kertaa oli. Minulle tämä oli nimittäin kolmas yritys kirjan parissa, ja edellisillä kerroilla en ole päässyt kovin pitkälle. Ehkä aika oli väärä (tai minä liian nuori), koska nyt suorastaan nautin lukemisesta. Keskittymistä tämä tosiaan vaati, mutta parhaimmillaan kirjan kanssa pääsikin ihanan kelluvaan olotilaan.

    Pidin henkilöhahmoista ja heidän pikku omituisuuksistaan - luontokohtaukset sen sijaan saivat välillä ajatukseni harhailemaan. Kirjan alussa oli esimerkiksi hauska kohtaus se, kun päähenkilön tädit kiittävät Swannia viinistä (omasta mielestään taitavin) kiertoilmauksin.

    Minä kohottelin muuten kulmiani juuri tuolle orapihlajakohtaukselle - se oli kerrassaan ylidramaattinen.

    Pidin kovasti muistamisen teemasta, ja siitä kuinka kuvattiin maailman muodostumista jokaisen omassa mielessä. Kuinka kuvittelemme muiden kokevan asiat omalla tavallamme. Kuinka asiat yhdistyvät muistoissamme tiettyihin asioihin. Paljon sellaisia mielenliikkeitä, jotka koin omikseni.

    Aion ehdottomasti jatkaa haasteen parissa, ainakin toistaiseksi.

    VastaaPoista
  5. Nyt minua vähän nolottaa tulla tänne jupisemaan kun yleismielipide on niin positiivinen. No, aloitetaan nyt kuitenkin siitä positiivisuudesta.

    Silloin kun pääsi kertojan tajunnanvirtaan mukaan, teksti oli todella nautittavaa ja ihanaa. Luonnollisesti minä pidin paljon tästä ranskalaisuudesta ja kauniista luontokuvauksista sun muista, Ja siitä kerrassaan hurmaavasta isotädistä! (No, tuliko se Goupil nyt sinne kirkkoon myöhässä vai ei??)

    En sitten tiedä, oliko se kiire vai mikä mutta suurimmaksi osaksi minä koin tämän kuitenkin vähän hankalana ja "ei niin minun kirjanani". Minulla ei ole mitään tajunnanvirtamaisuutta vastaan, mutta huomasin että jaottelemattoman tekstin lukeminen tökki minulla ja kun kirjan joutui jättämään välillä kesken oli jatkaessaan yleensä vähän pihalla.

    Tunnistan kuitenkin kirjan ansioita ja hymähtelin kuinka osuvasti olit kuvannut omassa tekstissäsi juuri isotätiä, Francoisea ja teatteria rakastavaa poikaakin.

    Tästä pienestä nyrpistelystäni huolimatta yritän ahkeroida ainakin seuraavan osan tässä mukana. :))

    VastaaPoista
  6. Minustakin tämä ensimmäinen nide oli yllättävän helppolukuista vaikka pikkupoika-Marcel olikin rasittavan yliherkkä. Valitettavasti toinen nide ei sitten enää ollutkaan yhtä helppolukuista, 'juonen' siirryttyä käsittelemään Swannin rakkautta ja tämä haaste tulikin sitten kuopattua muutaman kymmenen sivun jälkeen.

    VastaaPoista
  7. Lähdin urakkaan aika varauksellisella asenteella ja yllätyin, kun tempaannuin heti kirjan mukaan kauniin nukahtamisen (ja heräämisen) kuvaamisen myötä. Kuvittelin madeline-leivoksen aloittavan kirjan, mutta sehän tulikin vasta reilun viidenkymmen sivun jälkeen. Ja silloinkin sysäyksen muistelulle antoi oikeastaan lehmuksenkukkateen maun muisto.

    Sitten toisessa luvussa (jota olikin koko loppu kirja) väsymys pääsi yllättämään. Kappalejaot olisivat olleet kivoja. Hieman kuitenkin piristyin taas loppua kohti, ja lupaankin nyt lukea ainakin kakkoskirjan, sillä pitäähän minun saada selville hieman lisää kiinnostavasta herra Swannista.

    Kokonaisuus oli siis hieman turhauttava, koska mitään ei oikeastaan tapahtunut. Mutta kirjassa oli runsaasti pieniä kauniita hetkiä ja lauseita, joita toivon olevan lisää Swannin tien jläkimmäisessä osassa.

    VastaaPoista
  8. Kesken jäi, kuten jo omassa blogissani tunnustin. Toisaalta harmittaa, mutta kyllä nämä kommentit, kehuistakin huolimatta, vahvistavat sitä tunnetta että ei tämä ollut mua varten. Luin kolmisenkymmentä sivua joista en muista juuri mitään, tajunnanvirtainen teksti jäi päähäni vain utuisena sekavuutena. :)

    Silti tämä sarja edelleen kiehtoo mieltäni, ja tulen kyllä kiinnostuneena seuraamaan haasteen edistymistä muiden osalta!

    VastaaPoista
  9. Hauska lukea, että muistakin tämä ensimmäinen osa oli loppujen lopuksi yllättävän helppolukuinen! Toisaalta olen myös samaa mieltä siitä, että lukeminen vaati rauhaa ja paneutumista tekstiin.

    Minäkin pidin kertojan isoäidistä eniten. Sen sijaan Proustin melodramaattisuus ja itsekeskeisyys kävi minunkin hermoilleni.

    Madeleineleivoskohtaus oli minusta hienosti kuvailtu. :) Itse ajattelin, että se oli tavallaan se ensimmäinen esimerkki siitä, miten jokin pieni asia saattoi toimia muistamisen välineenä ja tuoda mieleen jotain aivan muuta menneisyydestä. Ehkä se toimi jotenkin symbolina koko kirjan (tai ehkä jopa koko kirjasarjan) perimmäiselle tarkoitukselle...

    En lupaa osallistua haasteen muihin osiin, mutta seuraan varmasti keskustelua niistä mielenkiinnolla! Tai ehkä innostun lukemaan keväällä vielä jonkin sarjan myöhemmistä osista... :)

    Kirjoitin arvion kirjasta myös blogiini. :)

    VastaaPoista
  10. Kiitokset kaikille kommenteista! Palaan näihin muutaman päivän sisällä, ajan ja ajatuksen kanssa kun pääsen viettämään vapaapäiviäni. :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit