Iris Murdoch: Meri, meri


Iris Murdoch: Meri, meri (Weilin + Göös, 1981. 541 sivua. Alkuteos The Sea, the Sea, 1978. Suomentanut Paavo Lehtonen.)

  Oli se miten vulgaaria, miten julmaa tahansa, minä nautin vahingoniloisesti että olen siitä nyt kerta kaikkiaan erossa, että voin istua nyt auringossa ja katsella tyyntä rauhallista merta. Tämä yksinäisyys ja rauha kaiken tuon hälinän jälkeen, kaiken tuon karkean metelin jälkeen, syvä toimeton hiljaisuus joka on niin toisenlaista kuin teatterin hienot dramaattiset hiljaisuudet: Myrskyn toinen kohtaus, tai Peter Panin tulo näyttämölle. Niin toisenlaista kuin tyhjän teatterin oudon tuttu ja kuitenkin kiihottava hiljaisuus.

Eläköitynyt kuuluisa teatteriohjaaja Charles Arrowby muuttaa Lontoon humusta Englannin rannikolle, suureen ja syrjäiseen taloon nimeltä Shruff End. Hänellä ei ole vaimoa, lapsia tai edes sisaruksia, eikä oikeastaan ystäviäkään, ja karuun merenrantataloon vetäytyessään hän kaipaakin juuri yksinäisyyttä, rauhaa ja yksinkertaista elämää. Vaatimattoman ja hiljaisen arkensa ohessa hän kirjoittaa päiväkirjaa - tai oikeastaan paremminkin muistelmiaan, eräänlaista luonnostelmaa tulevasta omaelämäkerrastaan. Vähitellen hän esittelee itsensä ja historiansa tutustuttaen lukijan henkilökohtaisella otteellaan sukuunsa, ja niihin naisiin, joihin hänellä on joskus ollut suhde. Lopulta tarina etenee siihen pisteeseen, että Charlesin on pakko kertoa elämänsä tärkeimmästä ihmisestä, Mary Hartley Smithistä. Hartley on ollut miehen ensirakkaus ja samalla ainoa todellinen rakkaus, jonka jälkeen Charlesin on ollut mahdotonta edes ajatella pysyvää suhdetta tai avioliittoa kenenkään toisen kanssa.

Menneisyys ja Lontoon-vuodet pitävät sisällään paljon ahdistavaa tuskaa, mutta meren rannalla Charles on hiljaisella, vaivihkaisella tavallaan varsin tyytyväinen elämäänsä. Shruff Endin eristäytyneisyydessä hän tuntee olonsa onnelliseksi, viattomaksi ja vapaaksi, siitäkin huolimatta, että kylällä kuuluisaa miestä kyräillään ja pidetään kummajaisena. Merenrantatalon rauha alkaa kuitenkin säröillä, kun talossa alkaa tapahtua selittämättömiä asioita ja vähitellen taloon alkaa saapua hämmentäviä vieraita. Lopulta tapahtuu ratkaiseva käänne: Charles näkee kylätiellä nuoruudenrakkautensa Hartleyn, jota hän ei ole tavannut vuosiin.


Kiinnostuin tosissani irlantilaissyntyisestä kirjailija Iris Murdochista katsottuani vuosia sitten hienon, hänen elämästään kertovan elokuvan Iris (2001). Naisen kirjojen lukeminen kuitenkin unohtui, kunnes pari vuotta sitten Poplaari-blogin Pekka teki melkoisen kulttuuriteon ja kirjoitti perusteellisen ja paneutuneen kirjailijaesittelyn tuosta hieman jo unohtuneesta kirjailijasta, omasta suursuosikistaan. Postauksen luettuani päätin lukea Murdochia pian, mutta hyvistä aikomuksistakin huolimatta pari vuotta siinä silti meni. Vihdoin ensimmäinen askel kirjailijan tuotantoon tutustumisessa on otettu, sillä päätimme ihanan ystäväni, Luettua elämää -blogin Elinan, kanssa tarttua härkää sarvista ja kimppalukea Murdochin kenties hienoimman ja arvostetuimman teoksen, Booker-palkitun romaanin Meri, meri. Ja huh, melkoinen härkä se olikin, sillä tämä yli viisisataasivuinen murikka oli ottaa minusta niskalenkin jo ensimmäisen sadan sivun aikana.

Kirjaa lukiessani minulla oli nimittäin useasti tunne, että niinpä vain taitaa Iris Murdoch virnistellä ilkikurisesti jossain pilven laidalla: jälleen yksi lukijapolo on tämän romaanin kanssa hämmennyksestä sekaisin. Lähes läpi koko romaanin minusta tuntui, etten oikein tiedä tai ymmärrä mitä luen. Romaanissa on jotain niin epätodellista ja epäluotettavaa, etten tiennyt mikä on totta ja oikeaa, tapahtuivatko asiat todella, vai olinko syvällä jossakin Charles Arrowbyn pään sisällä. Alussa kaikki on melko tavallista ja luonnollista, mutta jo ensimmäisen sadan sivun aikana alkaa tuntua, kuin päähenkilön elämä kolkossa merenrantatalossa olisikin muuttunut kummalliseksi näytelmäksi, enkä ole ehtinyt huomata missä vaiheessa minut on nostettu sohvannurkastani katsomoon. Meri, meri on sanalla sanoen outo: yhtä aikaa tavallinen ja uskottava, ja kuitenkin aivan surrealistinen tarina maustettuna ripauksella goottilaisen romaanin piirteitä.

Kerronta on huolellista ja sujuvaa, mutta siinä on jotakin miltei lannistavaa synkkyyttä ja raskautta. Siksi Meri, meri onkin ollut tämän kesän ikuisuusprojekti, jonka lukemisen aloitin jo keväällä. En saanut luettua romaania kuin pieniä palasia kerrallaan, ja kiireessä tai väsyneenä lukeminen oli aivan poissuljettu ajatus. Välillä Murdoch kuvailee sivutolkulla Charlesin kiireetöntä elämää rantatalossa; rauhallisia hetkiä rantakallioilla, verkkaisia uimaretkiä meressä tai vaatimattomia aterioita, joita hän itselleen valmistaa, välillä kerronnassa taas syvennytään teatterimaailman saloihin, ja etenkin menneisiin ihmissuhteisiin. Hitaus ja perusteellinen yksityiskohtaisuus olivat uuvuttaa. Kaikesta huolimatta lukeminen oli kuitenkin omituinen nautinto, ja romaanissa tuntui selittämätön, voimakas jännite silloinkin, kun mitään ei tapahtunut. Halusin koko ajan edes yrittää ymmärtää missä mennään, tai tietää mitä outoa seuraavaksi tapahtuisi.

Ja kyllä, rakastin lopulta sitä miten Murdoch kuvailee asioita. Oli oikeastaan aika ihanaa lukea päähenkilön verkkaisista puuhista, etenkin niistä hänen ruokailuistaan, joita kuvataan usein ja tarkasti. Charlesin persoonasta muodostui kiehtova ja monisyinen kokonaisuus, jota tavallaan inhosi ja rakasti samaan aikaan. Myös minäkertojan jutusteleva tyyli voitti minut puolelleen, ja kirjaa nautiskeli mielellään verkkaiseen tahtiin. Eniten rakastin kuitenkin meren kuvausta, jonka vertaista kirjallisuudessa harvoin tapaa. Meri oli läsnä vahvasti ja kaiken aikaa, se oli kuin toinen päähenkilö - ja itse asiassa kolkosta ja linnamaisesta talosta voisi sanoa samaa.

  Tänään koko taivaan peittää hyvin vaalea usva, ja meri näyttää hämäävän sävyisältä ja hopeaiselta, aivan kuin melkoiset aallot olisivat päättäneet hyväillä kallioita näyttämättä merkkiäkään vaahdosta. Meri on kiinteä, loistava, miellyttävä, hyvin kaunis. Siellä pitäisi olla hylkeitä, tänään aallot itse ovat miltei kuin hylkeitä, mutta minä tähyilen merta yhä turhaan kiikareillani. Valtavat keltanokkaiset lokit kyyhöttävät kallioilla ja tuijottavat minua kiiltävillä lasisilmillään. Merimetso lentää yli meren glyseriinipinnan. Kalliot ovat täynnään perhosia. Lämpötila pysyy korkeana. Minä pesen vaatteeni ja levitän ne kuivumaan ruohikolle. Olen käynyt uimassa joka päivä ja tunnen itseni erittäin hyväkuntoiseksi ja suolaiseksi.

Ensikohtaamiseni Murdochin tuotannon kanssa oli siis haastava. Lukukokemuksen jättämä jälkihehku on kuitenkin voimakas, ja luulen miettiväni tätä kummalista mutta hienoa kirjaa vielä pitkään. Entä miten kävi kimppaluvun? Julkaisemme tekstimme Luettua elämää -blogin Elinan kanssa samaan aikaan, joten käykääpä kurkkaamassa Elinan mietteet kirjasta.

Kommentit

  1. Positiivisuus jäi minullakin päällimmäiseksi tunteeksi, vaikka olin myös vähällä puutua muutamaan kertaan. Outo on kyllä oikea sana tästä kirjasta, ja kertoja on epäluotettava. Hirtehinen huumori pelasti paljon, mutta kohta oli taas aivan goottilainen tunnelma. Hauskaa, että samat piirteet tuli huomattua,

    Minä nautin niistä ruuanlaitoista. Tyyppi tuli niin arkiseksi ja persoonalliseksi niiden kautta. Nauratti.

    Kimppaluku oli tosi kivaa! Ilman kannustinta kirja olisi voinut jäädä kesken.

    Kuvasi on niin hieno - taas. Minäkin yritin kuvata vettä. Olet löytänyt hyvän meren kuvauksen myös kirjasta. Niitähän oli paljon ja niistä nautin minäkin.

    Otetaan tämä uusiksi! <3

    VastaaPoista
  2. Olen tainnut Sara lukea tämän englanniksi joskus hyvin kauan sitten, tai ainakin jonkun Murdochin romaaneista ja muistelen pitäneeni paljonkin. Murdoch oli myös anoppini lemppareita -- todennäköisesti hänen kappaleensa (suurin osa myös englanniksi) siirtyy nyt jossain vaiheessa meille. Minua on kiehtonut myös Murdochin elämä ja sairastuminen Alzheimeriin -- hänen sairastamisestaan on silloinen puoliso myös kirjoittanut kirjan. Keväällä puolestaan luin yhden hänen rakastajansa, nobel-kirjailija Elias Canettin, kuvauksen hänestä muistelmateoksessa "Party im Blitz. Die englischen Jahre (2003)". Canetti ei anna Murdochista suhteesta huolimatta lainkaan imartelevaa kuvaa. Tuo kontrasti teki hänestä entistä kiehtovamman persoonallisuuden.

    VastaaPoista
  3. Olipa hauskaa, että luitte tämän Elinan kanssa yhtä aikaa! Saatte siis myös samantapaiset kommentit :) Oli oikein antoisaa palailla tämän kauan sitten lukemani teoksen pariin - aikaa on kulunut jo noin viisitoista vuotta, mutta jotakin tuttua kirjoituksessasi yhä oli :) Ehkäpä tämänkin kirjailijan pariin voisi taas joskus palata. Mukavaa kun esille nousee myös näitä menneiden vuosikymmenien teoksia!

    VastaaPoista
  4. Pekan upea koonti sai minut päättämään, että Murdochia on vielä luettava. Viime kesänä lainasinkin kirjastosta jonkin järkäleen, mutta se tyssäsi alkusivuilleen. Pitääpä ottaa uusi alku projektille. Olisi sopinut kyllä Paksuun heinäkuuhunikin :D

    VastaaPoista
  5. Luin juuri Elinan tekstin, joten pitihän sitä tulla lukemaan myös tämä sinun. Meri, meri kuulostaa loistavalta, vaikkakin haastavalta kirjalta. Meri, teatteri, heti kaksi teemaa joista pidän. Järkelemäisyys ehkä hieman hirvittää, mutta toisaalta myös kiehtoo. Aion varmasti nyt tutustua Murdochiin itsekin, ehkä jopa tämän kirjan kautta. :)

    VastaaPoista
  6. Minä olen lukenut tähän mennessä Murdochilta kaksi kirjaa, ja juuri tämä Meri, meri on se kirja, jonka olen suunnitellut lukevani häneltä seuraavaksi. (Nyt blogijuttusi luettuani haluaisin lukea sen heti välittömästi!)

    Tunnistan paljon tuttua omista Murdoch-kokemuksistani. Outous, ajoittainen raskaus ja silti suuri vetovoima joka saa kirjan viipymään mielessä. Ensimmäinen lukemani murdoch, Hyvä oppilas, oli välillä hyvin kummallinen, usein jaaritteleva ja ajoittain vaikeaselkoinen - ja silti suorastaan rakastuin kirjaan. Seuraavaksi lukemani Kello oli helpompi ja vähemmän rönsyilevä, mutta aivan yhtä kiehtova.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit